Tämän joulun ajan voin siirtää muistojen ja kokemusten reppuun. Koin todella "erilaisen" joulun.

Ensin minua harmitti suuresti, tietäessäni, että tämän joulun yöt joudun olemaan töissä. Kerronpa hieman kokemastani.

Joulu-aatonaatto iltana menin työpaikalleni, jossa minua odotti todella tunnelmallinen ja kotoisa joulu. Kaikki oli erittäin kaunista ja joulukuusi loisti kynttilöineen. Joululaulut soivat ja ihmiset olivat onnellisia ja hymyileviä. Nukkumaan mentiin hymyssä suin.

Aamulla herättiin joululauluihin ja olin laittanut aamiaiseksi uuniriisipuuroa.

Kahdeksan aikaan lähdin ajamaan kotiin. Siellä minua odotti vastapaistettu kinkku. Maistiasten jälkeen menin hieman lepäämään ja sitten ruokapöytään ja joulupukkia katsomaan. Illalla kahdeksalta lähdin takaisin työpaikalle. Sielläkin oli joulupukki käynyt ja ihmiset olivat, jos mahdollista, vieläkin tyytyväisempiä kuin edellisenä iltana. Ja jälleen mentiin nukkumaan hymyssä suin.

Joulupäivän aamuna lähdin taas kahdeksan maissa ajelemaan kotia kohti. Päätin mennä hautausmaitten kautta tarkistamaan, että kaikilla taivaassa asuvilla rakkaillani olisi vielä kynttilät palamassa. Hautausmaa oli niin pimeä, että en meinannut löytää jalalleni sijaa. Siellä oli kaikki hyvin.

Aamuhämärissä ajelin rauhallisesti kotia kohti. Kaikkialla vallitsi uskomaton rauha ja hiljaisuus. Matkani kulkee kaupungista maaseudulle. Maaseudulla kun olin, tunnelma oli sanoinkuvaamattoman sadunomainen, Päivä oli juuri valkenemassa ja maa oli kuurainen, yhtään ihmissielua ei näkynyt missään. Odotin, että jostain puun takaa tonttu kurkistaa ja vilkuttaa minulle - melkein näinkin sen.

Joulupäivänä sain koko perheen ympärilleni nauttimaan yhteisestä jouluateriasta.

Ja vielä yhdeksi yöksi töihin.

Joulutunnelma siellä oli jo hieman hiipunut ja arki tullut lähemmäksi.

Yöllä säikähdin toden teolla, kun tuuli alkoi paukuttulemaan ovia ja ikkunoita. Sisällä kuului aivan selvä ”ihmisen vihellys” - tuuli se kyllä oli, mutta pelästyin sitä. Jotenkin tuo tuuli tuli tällä kertaa ihan sisälle asti – ja höpö kun olen, mieleeni tuli satukirjojen tuuli, joka pyyhkii pitkin nurkkia... Minua pelotti, onneksi muut nukkuivat onnellisen tietämättöminä koko tuulesta.

Taas lähdin ajelemaan kotia kohti – ja nyt tyystin erilaisissa tunnelmissa. Tuuli oli niin rajua, että autoa oli vaikea pitää tiellä, puhumattakaan siitä, mitä kaikkea se oli lennättänyt tielle; oksia, rojua ja roskia niin, että oli oltava tarkkana niitä väistellessään. Kun saavuin lähemmäs kotia, oli aavemaisen pimeää – ei pienintäkään valonkajoa missään. Sähköt poikki! Ja maaseudulla on totaalisen pimeää, kun ei ole sähköä. Kotona kynttilät palamassa ja onneksi mies oli ehtinyt keittää aamukahvit ennen sähköjen katkeamista. Niitä sähköjä sitten saatiinkin odotella. Tapaninpäivän ateria tehtiin terassilla kaasugrillillä. Olimme ilman sähköjä pitkästi toista vuorokautta. Aamulla oli pakko lähteä kaupunkiin, koska kännykästä oli jo virta loppunut. Pelottavan aavemainen tunnelma; säkkipimeää kaikkialla, huoltoasemat ja kaupat kiinni...

Onneksi olemme tänään puoliltapäivin saaneet sähkön osaan taloa, puolet on vieläkin pimeänä, mutta saamme sentään valoa, lämpöä ja ruokaa ihan sivistyneesti.

Tällainen kokemus tuli reppuun. Hymy